Portugalin reissu | Osa 2. Algarve

Lissabonista matkamme jatkui kohti Portugalin eteläosia ja aurinkoista Algarvea. Taitoimme matkan junalla. Matka kesti yhteensä reilut kolme tuntia ja maksoi n. 23 euroa per nenä. Ensimmäiset kaksi tuntia matkustimme hyvin varustellulla Intercity-junalla, jossa jopa Wi-fi toimi erinomaisesti. Sen jälkeen vaihdoimme junaa Tunesin kaupungissa ja reissu jatkui huomattavasti vaatimattomammalla lähijunalla kohti Lagosia. Lagosin kaupunki on melkoinen turistikeskittymä, mutta onnistuimme löytämään miellyttävän ruokapaikan kaupungin keskustasta. Sen nimi oli "The Garden". Sielläkin tuntui olevan vain turisteja, mutta hinnat olivat sentään melko kohtuulliset ja tunnelma leppoisa. Portugali ei taida olla kalaruokia ja Pastel de Nataa lukuunottamatta kovinkaan tunnettu ruokakulttuuristaan, sillä tässäkään paikassa ei ollut tarjolla mitään kovinkaan erikoisia aterioita. Otin marokkolaistyyppistä lihaa pitaleivällä ja jugurtilla. Kun maha oli täynnä, oli hyvä lähteä noutamaan vuokra-autoa.

Algarven alueella paras tapa liikkua paikasta toiseen on ehdottomasti auto. Etäisyydet eivät ole kuitenkaan kovinkaan suuria, ja selvisimme reilussa kolmessa päivässä 350 kilometrin ajeluilla. Portugalin moottoritiet ovat maksullisia, mutta ne pystyi helposti välttämään, joten teistä ei tarvinnut maksaa mitään. Bensan hinta oli 2018 kesällä Portugalissa n. 1,50-1,60 €, mutta tankkasimme koko matkan aikana yhteensä reilulla 30 eurolla. Europcarista saimme vuokra-autoksi uudenkarhean Volkswagen Polon. Ihan hyvä peli se oli, mutta edellinen vuokra-auto (Ford Fiesta) oli kyllä huomattavasti parempi ja tehokkaampi.

Kun Polon avaimet olivat kourassa, oli ensimmäisenä suunnitelmana ajella pikkuteitä kohti Mannereuroopan lounaiskärkeä Sagresissa. Pikkuteillä oli mukava huristella ja kiitos Euroopan Unionin vapautuneiden roaming-maksujen, pystyimme käyttämään Google mapsin navigaattoria melko vaivattomasti, sillä vuokra-autossamme ei ollut omaa navigaattoria. Autolla ajelussa on oma vapautensa ja jos satuimme näkemään hienoja maisemia tai miellyttävän uimarannan, saatoimme helposti pysähtyä ja käydä katsomassa, jos huvittaa. Algarven rannikot ovat upeita ja nykyaikana on helppoa löytää internetistä kaikenlaisia paikkoja, joissa ei parveile liikaa turisteja. Tällaisen stopin teimme jossain lähellä Sagresin kaupunkia.

Matka jatkui upeissa maisemissa kohti Sagresia ja Euroopan lounaiskärkeä. Lämpötilat olivat miellyttäviä (+27), mutta rannikolla tuuli todella kovasti. Sagresin läheinen Cabo de Sao. Vicente oli jo huomattavasti edellistä kohdettamme turistihenkisempi, mutta oli kuitenkin upeaa käydä tässä mantereemme lounaiskolkassa ja ajatella, että jossain tuolla tuhansien kilometrien päässä on Amerikka. Navakka tuuli ja kova merenkäynti saivat myös ajatukset löytöretkeilijöiden aikoihin ja se pistää todella ajattelemaan, kuinka hulluja Vasco da Gama ja kumppanit aikoinaan olivat, kun päättivät silloisilla purtiloilla lähteä tutkimaan tuntemattomia seutuja. Kaikenlaista "Letzte Bratwurst vor Amerika" kitchiä tuossa niemessä oli toki myös, mutta vaikuttava paikka se oli kaikesta huolimatta.

Tarpeeksi tätä Vanhan Maailman viimeistä kolkkaa katseltuamme, päätimme lähteä seikkailemaan kohti pohjoista. Bongasin Google Mapsista jonkun paikan, josta näkymät olisivat upeat, niinkuin melkein joka puolella. Navigaattori ohjasi meidät soratielle, jossa olimme todellakin keskellä ei mitään. Polon ralliominaisuuksissa ei ollut valittamista ja kannanhan tietysti suomalaista rallikuskin verta, joten ei tässä vähästä hätkähdetä, vaikka muutama kivi olisikin itellä. Pääteiltä poikkeaminen kannatti, koska maisemat toivat mieleen jopa Australian (en ole koskaan käynyt Australiassa), tai ainakin millaiseksi kuvittelen maaseudun siellä. Näköalapaikan lähellä oli jokin hylätty talo ja yksi seikkailunjanoinen turistipari, kuten mekin. Muita ihmisiä emme tuolla nähneet. Näkymät olivat hienot, mutta on sanottava, että usein matka on vähintään yhtä tärkeä ja mielenkiintoinen kuin itse määränpää. Iltaa kohden rannikolle alkoi kerääntyä hieman sumua, mutta maisemissa ei kuitenkaan ollut valittamista. Pikkuteiltä ajoimme lähimpään kauppaan ja suuntasimme kohti Airbnb-majoitustamme Lagosiin.

Hyvien yöunien jälkeen seuraavan päivän suunitelmissa oli tutkia Algarven etelärannikkoa. Aivan majapaikkamme lähellä sijaitsi Farol da Ponta da Piedade-niminen paikka, jossa kalliomuodostelmat ovat upeat. Olimme liikkeellä verrattain varhain, joten turisteja ei ollut vielä paikalla massottain. Aurinkoinen sää, henkeäsalpaavat maisemat ja kimalteleva meri tekivät upean yhdistelmän, jossa kelpasi kierrellä pidemmänkin tovin.

Maisemia kylliksi ihastelleena oli hyvä jatkaa matkaa. Ajoimme hieman syrjäiselle Joao de Arensin rannalle, koska olin lukenut paikan olevan hieman vaikeakulkuisempi eikä mikään turistirysä. Rannalla oli toki ihmisiä, mutta monet heistä tuntuivat olevan myös paikallisia. Ranta oli yksi upeimmista, missä olen koskaan uinut ja virkistävä merivesi teki hyvää kaiken autolla ajamisen jälkeen, vaikken itseäni miksikään vesipedoksi voi laskea. Rannan lisäksi läheiset kalliomuodostelmat olivat hienoja ja eksoottisia.

Meressä polskimisen jälkeen ajoimme kohti Benagilin rantaa. Meille ei ollut tiedossa, miten upeaan kallioluolaan pääsisi, mutta paikalla selvisi, että alas pääsemisen tarvitsisi veneen. Emme halunneet upottaa rahojamme moiseen, vaan tyydyimme katselemaan maisemia ylhäältä käsin.

Iltaa oli vielä jäljellä ja halusimme nähdä vielä jotain hieman erilaista. Silvesin kaupunki on tunnettu linnastaan, joten ajoimme sinne, koska olivathan välimatkat hyvin pieniä ja autolla ajeleminen Portugalissa sujui ihan hyvin. Tässä kaupungissa ja sen pienillä kujilla vallitsi rauhallisempi tunnelma kuin esimerkiksi Lagosissa. Se oli ihan mukava stoppi ja näimme vähän muutakin kuin merta ja kallioita.

Ehdimme vielä mennä katselemaan auringonlaskua Portimaon kaupungin lähelle. Auringonlasku merellä oli oikein hieno, vaikka hotelleja tuossa turistikeskittymässä riittääkin paljon valosaastetta tuomaan. Kova tuuli ja viilennyt ilma ajoivat meidät kuitenkin takaisin autolle, koska emme tietenkään halunneet tulla kipeäksi kesken matkan.

Vielä oli jäljellä viimeinen täysi päivä autolla. Ensiksi ajelimme Monchiquen kylän läheisille vuorille. Ajomatka serpentiiniteitä pitkin oli hieno, mutta itse vuoristonäkymä oli hieman pettymys Alppeihin verrattuna.

Seuraavaksi ajelimme kohti Aljezurin kaupunkia lähellä merta. Siellä suunnitelmissa oli syödä, koska muuten matkan varrella ei ollut mitään isompia kaupunkeja. Löysimme sieltä yhden kahvilan ja kävelimme hieman vanhan kaupungin kujilla. Täältäkin löytyi vähän samantyylinen linnoitus kuin eilen Silvesistä.

Pienen paussin jälkeen päätimme mennä vielä yhdelle rannalle. Bordeiran pikkukaupungin läheltä löytyi Praia da Bordeira-niminen ranta, jossa näkyi olevan paljon surffaajia. Ei ollut mikään ihme, sillä aallot olivat tuolla melkoiset. Rantaa riitti kuin Porin Yyterissä konsanaan ja ilta-aikaan siellä oli mukavasti tilaa. Kävimme molemmat meressä, mutta uimisesta tuolla ei oikein tule valtavien aaltojen vuoksi mitään.

Paluumatkalla oli vielä mukava nautiskella Portugalilaisesta maaseudusta. Tiet olivat varsin hyvässä kunnossa ja eksoottisia puitakin näkyi matkan varrella. Portugalissahan tehdään esimerkiksi paljon korkkia ja noita puita oli mahdollista bongailla matkan varrella. Myös eukalyptystä olisi ollut mahdollista nähdä, mutta en kyllä osannut moista tunnistaa mitenkään. Pieniä asioita, mutta minusta erittäin mielenkiintoisia.

Viimeinen päivä Algarvessa meni matkustaessa Lagosista Faroon, sillä sieltä matka jatkui halvalla ja nopealla Ryanairin lennolla kohti Portoa. Junamatka kesti alle kaksi tuntia, josta nukuin suurimman osan. Farossa emme jaksaneet reppujemme kanssa seikkailla sen enempää, mutta pienen kiertelyn perusteella se vaikutti Lagosia aidommalta Portugalilaiselta opiskelijakaupungilta. Muutama paikallinen Sagres-olut tuli nautittua puistossa ennen lentokentälle siirtymistä.

Portugalin reissu | Osa 1. Lissabon, Sintra ja Nos Alive-festivaalit

Tämän kesän pidempi lomareissu suuntautui Portugaliin. Tuossa maassa ei ole tullut käytyä koskaan aiemmin ja erityistä mielenkiintoa herätti brittibändi Arctic Monkeysin tähdittämät Nos Alive-festivaaalit Lissabonin kupeessa. Festarivierailun lisäksi reissasimme yhteensä kymmenen päivän ajan Lissabonin lähialueilla, sekä Algarvessa ja Portossa. Matkalta riittää sen verran tarinaa, että kirjoitan matkaraportin kolmessa osassa. Ensimmäinen osa keskittyy festivaaleihin, Lissaboniin ja Sintraan.

Lensimme keskiviikkona 11.7 iltalennolla Münchenistä Lissaboniin. Lissabonin lentoasemalta keskustaan matka taittuu helposti metrolla. Yövyimme Largo Recidencias-nimisessä hostellissa Intendenten metroaseman välittömässä läheisyydessä. Sieltä käsin oli hyvä tutkailla Lissabonia ja myös helppo suunnata festivaaleille. Ensimmäisenä iltana iltana olimme perillä sen verran myöhään, että emme tehneet sen kummempaa, kuin suunnanneet läheisen baarin terasille oluelle ja sangrialle ennen nukkumaanmenoa.

Seuraava päivä oli ensimmäinen festaripäivä. Ensimmäiset esiintyjät aloittivat kuitenkin vasta kello 17 aikaan soittaen peräti aamukolmeen asti, joten meillä oli aikaa kierrellä Lissabonia ennen konsertteja. Ensimmäiseksi suuntasimme metrolla kauniiseen Englannin kuningas Edvard VII:n mukaan nimettyyn labyrinttimäiseen puistoon. Sieltä oli hyvä näkymä kaupungille ja puisto oli hieno paikka aloittaa Lissabonin kaupunkikierros.

Puistosta oli hyvä lähteä valumaan kohti kaupungin keskustaa. Keskustaa kohti vievä Avenida da Libertade oli viihtyisän vehreä bulevardi, jota sai kävellä melko rauhassa suuremmilta turistilaumoilta. Tuolta kadulta suuntasimme Miradouro de Sao Pedro de Alcantaran näköalapaikalle. Lissabon on täynnä erilaisia kukkoloita, joista avautuu hienoja näköaloja kaupungille. Jyrkkiä katuja liikennöivät perinteiset lissabonilaiset raitiovaunut ja monia kadunpätkiä koristavat boheemiin tunnelmaan sopivat graffitit.

Kukkulalta kävelimme lähemmäksi Tajojokea. Menimme Praca do Comercion kautta kohti vanhaa kaupunkia ja söimme hieman ennen festivaaleille siirtymistä.

Festivaalit sijaitsivat Algesin kaupunginosan lähellä Tajojoen vieressä. Sinne pääsi helposti paikallisjunalla, joka oli luonnollisesti todella täynnä. Matka ei kuitenkaan onneksi kestänyt kuin reilut kymmenen minuuttia. Festivaalialueella oli vielä melko hiljaista ja lipun vaihto rannekkeeseen sujui ilman jonotusta. Myyntikojuja oli paljon ja sieltä myytiin olutta ja muita juomia ilman maksukorttisysteemejä. 0,5 litraa paikallista Sagres-olutta maksoi festivaaleilla siedettävät 4 euroa. Kojujen lisäksi olutta myytiin myös olutreppujen kanssa kiertävien myyjien toimesta, joten janoiseksi ei joutunut jäämään ja jonot olivat loppuillastakin maltilliset.

Ensimmäiseksi seurasimme Roxy Musicista tutun Bryan Ferryn keikkaa päälavalla. Kokeneempi esiintyjä oli hieman erikoinen veto tällaisille 18-40-vuotiaille suunnatuille puhtaille rockfestareille, mutta ihan mukavasti oli keikalle löytynyt yleisöä. Festivaaleilla oli erinomainen sää, lämpöä oli kumpanakin päivänä n. 25 astetta ja joen rannassa kävi koko ajan viilentävä tuuli. Ferryn ohjelmisto koostui suurimmaksi osaksi Roxy Musicin kappaleista ja viimeisenä biisinä kuultiin Let's Stick Together-cover. Vanhemman rokkarin keikka oli leppoisa alku festivaaleille.

Bryan Ferryn jälkeen päälavalla oli pidempi tauko. Suunnitelmissa oli vilkaista Wolf Alicen keikkaa pienemmällä telttalavalla, mutta teltta oli jo tupaten täynnä yleisöä. Söimme melko surkeat viiden euron dönerit ja menimme takaisin päälavalle katsomaan Nine Inch Nailsia. Bryan Ferryn faijarokin jälkeen meno oli huomattavasti aggressiivisempaa...  En ole koskaan kuunnellut bändiä kovinkaan aktiivisesti, mutta keikka oli kyllä erittäin hyvä. Yritin kuunnella bändiä kotona, mutta livenä meno toimii noin sata kertaa paremmin. Keikka oli monipuolinen, soundit olivat kohdallaan ja pimenevä ilta teki oikeutta bändin valoshowlle. Henkilökohtainen kohokohta keikalla oli David Bowien kanssa tehty I'm Afraid of the Americans-kappale. On mielestäni festarien suola käydä katsomassa bändejä, joita ei muuten kuuntelisi ja antaa mahdollisuus oman musiikkimaun ulkopuolisille esiintyjille.

Trent Reznor ja kumppanit tekivät seuraavaksi päälavalla tilaa Snow Patrolille. Lieneekö moniakaan festivaaleja, joissa ensiksi päälavalla on tarjolla industrial-rockia ja seuraavana mitä radioystävällisintä indiepoppia. Snow Patrolin keikka ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta enkä muistaisi taatusti ainottakaan kappaletta, vaikka kuuntelisin ne kymmenen kertaa putkeen. Todella yhdentekevää ja harmitonta radiopoppia, mutta hyvä hengähdystauko ennen Arctic Monkeysiä.

Oli upeaa nähdä Arctic Monkeys viimeinkin livenä. Se on minusta 2000-luvun merkittävin bändi ja erityisesti kaksi viimeisintä levyä ovat suuria suosikkejani. Alkuaikojen menopalatkin toimivat, mutta vaikka monet pitävät yhtyeen ensimmäisiä levyjä sen parhaimpina, olen itse täysin eri mieltä ja nautin suuresti Arctic Monkeysin vaihtuvasta tyylistä. Pitäisin tätä festivaalikeikkaa hyvänä ensipuraisuna, mutta seuraavaksi toivon näkeväni Alex Turnerin luotsaaman sheffieldiläisbändin esimerkiksi Münchenissä omalla keikallaan. Brittiläiset bändit miellyttävät minua suuresti, mutta Portugalissakin suurilukuinen brittiläisten festivaalivierainen sikailu pilasi Nos Aliven keikan osittainen. Rauhallisempien Arctic Monkeys-kappaleiden aikana bändi soitti ehkä hieman liian hiljaa ja keskittymiskyvyltään kultakalan tasolla olleet, takanamme keikkaa seuranneet umpihumalaiset britit häiritsivät välillä paljon. Kokonaisuudessa keikka oli tietysti erinomainen, mutta huonohkot soundit ja muutama sikaileva brittifani eivät vakuuttaneet.

Arctic Monkeysin keikan jälkeen kello alkoi lähenellä jo aamukahta, eikä festivaaleilla ollut enää mitään erityisen kiinnnostavia esiintyjiä. Uskomatonta miten myöhään festivaaleilla saa soittaa musiikkia, koska melko lähellä on asuintaloja ja siellä ei varmasti nukuta, jos Nine Inch Nailsin tyyliset bändit soittavat pikkutunneille asti. Me suuntasimme takaisin hostellille. Paikallisjunalla pääsi Cais do Sodren asemalle asti ja sieltä oli noin puolen tunnin kävelymatka kotiin, koska metrokaan ei enää kulkenut.

Seuraavana aamuna nukuimme molemmat pitkään ja aamupalan jälkeen kävelimme kohti Alfaman vanhaa kaupunkia. Matkan varrella oli taas muutama Miradouro, eli näköalakukkula, josta kelpasi ihailla Lissabonia vähän toisesta kulmasta kuin eilen.

Alfaman vanhan kaupungin kierroksen jälkeen lähdimme hyvissä ajoin kohti festarialuetta, mutta jäimme pois jo Belemissä. Siellä sijaitsee tunnettu torni ja Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva vanha luostari. Eilistäkin aurinkoisemmassa säässä kelpasi kävellä parin kilometrin matka festivaalialueelle.

Festivaalialueelle saapuessamme islantilainen Kaleo aloitteli settiään. Heidän musiikkinsa ei kuulostanut juurikaan islantilaiselta, vaan enemmänkin perusamerikkalaiselta bluesrockilta. Yhden rauhallisemman kappalen he kuitenkin esittivät omalla kielellään. Kaleo kävi taustamusiikista toisen festivaalipäivän ensimmäisille oluille.

Islantilaiset toimivat hyvänä lämppärinä ennen amerikkalaista Black Rebel Motorcycle Clubia. Musiikkityyli on hieman sama, mutta BRMC ammentaa musiikkiaan myös psykedeliasta ja folkista kuulostaen pelkästään omalta itseltään. Keikka oli oikein hyvä sekoitus uudempaa ja vanhempaa tuotantoa, mutta amerikkalaistrion toisen laulajan Robert Levon Beenin ääni ei ollut ihan parhaassa vireessä. BRMC on soittanut useita konsertteja niin festivaaleilla kuin klubeilla tänä kesänä Euroopassa eikä lepotaukoja ole tainnut pahemmin olla.

Seuraavaksi luvassa oli taas hieman taukoa, koska alunperin päälavalla BRMC:n jälkeen piti esiintyä The Kooks. He joutuivat perumaan konserttinsa ja heidän tilallaan päälavan valtasi brittiyhtye Blossoms, joka on tullut nähtyä aiemmin jo Noel Gallagherin lämppärinä eikä kiinnostanut juurikaan. Hetken aikaa ehdimme kuunnella täydessä teltassa esiintynyttä Eelsiä, joka on itselleni tuttu lähinnä töissäni kuunteleman Ego FM-radiokanavan kautta. Kiinnostavampi esiintyjä tuli kuitenkin vasta Eelsin jälkeen Yo La Tengon muodossa. Amerikkalaisia indieveteraaneja voi pitää myös melko erikoisena kiinnityksenä näille festivaaleille, mutta itse olin todella innoissani. Münchenin toukokuiseen konserttiin verrattuna setti koostui vain sähköisestä materiaalista ja konserttiyleisö oli huomattavasti nuorempaa. Monet olivat tulleet kuuntelemaan bändiä selvästi vailla aiempaa kokemusta ja poistuivatkin pian paikalta. Meitä se ei haitannut, sillä Yo La Tengo soitti taas kerran loistavan konsertin. Loistavia amerikkalaismuusikkoja ja heidän monipuolisia kappaleitaan voisi kuunnella vaikka kolme tuntia, mutta tämä setti taisi kestää vähän yli tunnin. Oma kohokohtani oli lopussa kuultu yli kymmenminuutinen Pass the Hatchet, I Think I'm Goodkind-revittely. Yo La Tengon Ira Kaplan on iältään jo yli kuudenkymmenen, mutta väsymyksen merkkejä ei ole havaittavissa.

Yo La Tengon jälkeen menimme takaisin päälavalle kuuntelemaan The Nationalia. Monet hehkuttavat tuota bändiä paljon, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt heidän suosiotaan. Enpä oikein nytkään saanut irti keikasta yhtään mitään, mutta ihan tunnelmallista taustamusiikkia pinevään iltaan se oli kuitenkin.

Tunnelmoinnin jälkeen oli aika lähteä varaamaan parempia paikkoja Queens of the Stone agen keikkaa varten. Heidän monipuolinen settinsä oli hyvä ja tällä keikalla yleisökin osasi käyttäytyä paremmin kuin Arctic Monkeysin eilisessä konsertissa. Bändi on Arctic Monkeysin tapaan melkoinen One-Man-Show ja eipä siinä ole mitään vikaa, sillä Josh Homme on erittäin hyvä keulahahmo rockbändille. QOTSA:n jälkeen lähdimme jo takaisin hostelille, vaikka esiintymässä olisi vielä ollut Two Door Cinema Clubin ja CHVRCHESin kaltaisia nimiä. Festariväsymys alkoi painaa ja seuraavalle päivällekin olisi tekemistä, sillä ajattelimme mennä katsomaan Sintran linnaa Lissabonin ulkopuolelle.

Sintraan pääsee matkamaan Lissabonin keskustasta halpaan hintaan lähijunalla. Junamatka vie n. 40 minuuttia ja Sintran keskustasta voi mennä joko bussilla tai kävellen kohti linnaa. Päätimme taittaa matkan apostolin kyydillä, sillä täpötäydet turistibussit maksoivat yli 6 euroa. Kävelymatka oli erinomainen ratkaisu, sillä päädyimme sattumalta Sao Pedro de Sintran pikkukaupunkiin, jossa olivat käynnissä keskiaikafestivaalit. Siellä oli tarjolla perinteisiä juomia ja ruokia kohtuulliseen hintaan, joten vältimme Sintran turistikusetukset täydellisesti. En tiedä edelleenkään mitä tarkalleen söin siellä, mutta ihan hyvää tuo oli kuitenkin.

Välitankkauksen jälkeen matka jatkui kohti linnaa. Portugalin kuninkaalliset ovat asustelleet linnassa aikoinaan ja se on kyllä vaikuttava näky. 14 euron hintaan pääsee kiertelemään linnaa ja sitä ympäröivää puistoa. Aikaa tuolla olisi saanut kulumaan vaikka koko päivän. Erityistä plussaa annan siitä, että linnan sisälläkin saa kierrellä vapaasti ilman turistiopasta. Linnan läheisessä puistossa kannattaa kiivetä hieman, että saa upean näkymän kohti linnaa.

Linnalta talsimme takaisin edellä mainituille keskiaikafestivaaleille. Joimme siellä paikallista olutta: Kathrin otti inkiväärioluen ja minä stoutin. Saimme kotiin muistoksi vielä hienot mukitkin, joista kelpaa juoda vaikkapa tummaa olutta talvi-iltaisin. Hostellille palattuamme läheisellä kadulla oli käynnissä jonkinlaiset katufestivaalit. Saimme paikat eräältä terassilta ja pääsimme nauttimaan upeasta tunnelmasta. Musiikkiesityksinä kuultiin jotain portugalilaisen Fadon tyypistä kitaramusiikkia. 

Viimeisellä kokonaiselle Lissabonpäivälle ei ollut sen suurempia suunnitelmia, kuin katsoa jalkapallon MM-finaali jossain. Praca do Commerciolla olimme aiemmin nähneet paikan, jossa ehkä näytettäisiin peli isolta kankaalta. Saavuttuamme paikalle sinne olikin kerääntynyt paljon varsinkin ranskalaisia faneja. Paikka alkoi täyttymään pikkuhiljaa. Olutta ja ruokaa oli tarjolla ja lopulta ennen matsin alkua aukio oli täynnä kansaa, joista varmaan 80 prosenttia oli ranskalaisia. Puoliajalla tarjoilu ei enää pelannut kovinkaan hyvin ja olutjonot olivat melkoisia. Teimme viisaan ratkaisun ja lähdimme kiertelemään lähialueita, josta löytyikin eräästä turistikaupasta litran pullo lämmintä olutta kolmen euron hintaan. Oli se tyhjää parempi. Menetimme tietysti hyvät paikkamme, mutta reunaltakin näki pelin ihan hyvin.

Matsin ratkettua alkoi tekemään mieli ruokaa. Löysimme vanhasta kaupungista rauhalliselta kujalta afrikkalaisen ravintolan, joka taisi olla paras ruokapaikka, johon Portugalissa törmäsimme. Siellä oli tarjolla Mosambikilaista ruokaa, joka koostui lihasta, erinomaisesta hieman intialaistyyppisestä kastikkeesta ja riisistä. Tämän huuhdoin alas Mosambikilaisella oluella, eipä ole moista tullut aiemmin maistettua. Ihan juomiskelpoista se oli.

Ruokailun jälkeen menimme vielä hostellimme lähelle yhdelle näköalapaikalle nauttimaan illasta. Lissabon on hieman rosoinen kaupunki, jossa riittää nähtävää, mutta siellä on mahdollista lomailla rennosti ilman juoksemista nähtävyydeltä toiselle. Heinäkuinen sää oli lämmin, mutta tuulinen, joten läkähtymään ei joutunut yhtenäkään päivänä. Viisi päivää riitti hyvin Lissabonille, joten seuraavaksi oli hyvä siirtyä kohti eteläistä Algarvea.