Eilen tuli käytyä toisen kerran Tsekissä lyhyen ajan sisään. Tällä kertaa syynä ei ollut jalkapallo, vaan vanheneva passini, joka piti uusia. Ulkomailla asuvat suomalaiset voivat käydä uusimassa passinsa Suomen suurlähetystöissä ja Regensburgista lähin suurlähetystö sijaitsee Prahassa. Tuonne pääsee neljässä tunnissa junalla tai bussilla melko kohtuulliseen hintaan. Passia varten piti maksaa tarvittava summa suurlähetystön tilille Tsekin korunoissa ja ottaa uudet passikuvat mukaan. Ulkomailla anottu passi maksaa 140 euroa, mutta toisaalta vähintään saman verran hintaa tulisi lennoille Suomeen ja lisäksi pitäisi päästä Regensburgista myös lentoasemalle, joka ei sekään ole ilmaista. Menomatkan taitoin yöbussilla (17 €), sillä en halunnut tulla myöhässä suurlähetystöön ja Regensburg-Praha-junilla on ollut välillä melkoisia myöhästymisiä. Takaisin tulin sitten 12 euron junalla, koska silloin ei myöhästymisillä ollut väliä. Matkapäiväksi valitsin tämän maanantain (21.5), koska se on Baijerissa yleinen vapaapäivä, mutta Tsekissä taas ei.
Yöbussiin menin samoilla silmillä, mutta bussissa sain muutaman tunnin nukuttua. Saavuin neljän tunnin matkan jälkeen Prahaan hieman ennen kuutta aamulla. Kaupunki oli vielä täysin unessa ja oli todella hienoa kävellä keskustan läpi, kun siellä ei ollut suuria turistilaumoja. Aurinko oli juuri noussut, joten pääsin nauttimaan ensimmäistä kertaa Prahan turistinähtävyyksistä kunnolla, vaikka laskin tämän olevan jo seitsemäs kerta tässä kaupungissa. Näin paljon hääpareja, jotka ottivat valokuvia juuri tähän aikaan, sillä turistilaumat olivat vielä unten mailla.
Suuntasin Kampan puistoon lukemaan kirjaa muutamaksi tunniksi, kunnes Suomen suurlähetystö aukaisi ovensa. Sain olla melko rauhassa ja näin turistien sijan enemmän koiranulkoiluttajia. Suurlähetystössä kaikki sujui todella nopeasti ja passi lähetetään minulle muutaman viikon päästä postissa Regensburgiin. Tämän jälkeen minulla oli vielä viitisen tuntia aikaa ennen paluujunaani. Olen kolunnut Prahassa jo melkein joka kolkan, joten mitään turistikierrosta ei tarvinnut tehdä. Päätin mennä metrolla käymään Tsekin jääkiekkomuseossa, koska siellä en ole vielä koskaan käynyt. Tuo museo oli hieman hankala löytää, koska kuvittelin sen sijaitsevan O²-Areenalla, jossa Tsekin maajoukuekin pelaa isoimmat pelinsä. Areenan sijaan löysin museon viereisestä ostoskeskuksesta. Tsekin jääkiekkomuseossa esiteltiin Tsekin liigan tärkeimpiä joukkueita, Tsekin ja Tsekkoslovakian maajoukkueen historiaa ja lopuksi oli myös NHL:llä varattu huone. Tuossa huoneessa bongasin yllätyksekseni Tomi "pyydys" Kallion Atlanta Thrashersin paidan! Lahen suosituin tsekki Radek Smolenak (myös Roman Vopat) vilahti myös eräällä listalla, sitä saa jokainen arvata millä. Historian lisäksi museossa oli mahdollista kokeilla omia jääkiekkotaitojaan laukomisen ja syöttelyn merkeissä. Museossa ei tosiaankaan ollut mikään suuri väenpaljous ja näin tunnin aikana siellä yhteensä neljä ihmistä.
Kulttuuriannoksen jälkeen oli vielä muutamia tunteja aikaa mennä nauttimaan upeasta säästä. Prahassa suosikkiasioitani ovat kaupungin läheiset kukkulat, joille voi kiivetä ihailemaan kaupunkia. Menin sinne lukemaan äitini joululahjaksi lähettämää kirjaa muutaman ohrapirtelön kera ennen paluumatkaa Regensburgiin.
Regensburgista on melko lyhyt matka takatukkien ja oluen luvattuun maahan, eli Tsekkiin. Olen jo pitkään suunnitellut meneväni katsomaan Plzeniin jalkapalloa, mutta valitettavasti Tsekissä on usein tapana pelata matseja melko myöhään. Regensburgista on suora junayhteys Plzenin kautta Prahaan, mutta viimeinen juna lähtee jo melko aikaisin, joten päiväreissua matsiin ei ole voinut tehdä. Tällä kertaa Viktoria Plzen pelasi kuitenkin jo kello 16, joten viimeiseen junaan kello 18.50 ehtisi mainiosti, varsinkin koska stadion sijaitsee alle kilometrin päässä rautatieasemalta.
Hintaa tälle jalkapalloreissulle ei tullut paljoa. Jos Saksasta haluaa mennä junalla Tsekkiin, kannattaa liput ostaa ehdottomasti Tsekin junayhtiön sivuilta (cd.cz), sillä jostain syystä sieltä saa ostettua halvempia lippuja kuin Deutsche Bahnin kautta. Yhteen suuntaan junalippu maksoi yhdeksän euroa. Ottelulippu hoitui Viktoria Plzenin nettikaupan kautta 170 korunalla, eli vähän yli kuudella eurolla. Tämä lippu oli istumapaikalle. En edes muista koska olen viimeksi ollut istumakatsomossa jalkapallopelissä.
Viktoria Plzen on dominoinut tsekkiläistä jalkapalloa tällä vuosikymmenellä. Vain kolmesti mestaruuden on voittanut joku muu seura kuin Viktoria. Tämän päivän ottelussa Tepliceä vastaan olikin suuri panos, sillä voitolla Viktoria pääsisi juhlimaan mestaruutta kotiyleisönsä edessä, vaikka sarjaa on jäljellä vielä yksi kierros. Matsi oli tietysti loppuunmyyty, mutta koska olin ajoissa liikkeellä, sain poistettua oman lippuni ilman vaikeuksia.
Junamatka Plzeniin kestää Regensburgista reilut pari tuntia. Tsekki tuntuu olevan suosittu matkakohde saksalaisille polttariporukoille ja junassa olikin muutamia todella rasittavia seurueita junttimaisiin t-paitoihin sonnustautuneina. Matka taittui kuitenkin sujuvasti ja pääsin perille reilut kaksi tuntia ennen pelin alkua. Plzenin kaupunki on minulle jo aiemmilta vierailuilta tuttu, joten mitään kaupunkikierrosta ei tarvinnut suorittaa. Sen sijaan kävin ostamassa keskustasta hieman evästä ja suuntasin stadionin läheiseen puistoon. Keskustassa bongasin suuren public viewing-paikan, jossa stadionin ulkopuoliset fanit voivat jännittää Viktorian ottelua.
Viktorian stadion sijaitsee keskustan välittömässä läheisyydessä. Katsojakapasiteetti on reilut 11 000. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon oluttölkin muotoon tehdyt vaihtopenkit. Olin paikalla hyvissä ajoin ja kävin poistamassa itselleni Viktorian kaulahuivin. Kuvan kenkälusikka ei kuitenkaan lähtenyt mukaan...
Täsmällisiin saksalaisiin verrattuna Plzenin stadion alkoi täyttymään melko hitaasti. Vielä aloituspotkun aikaan katsojia valui paikoilleen. Stadion koostuu pelkistä istumapaikoista, mutta kannattajapäädyssä luonollisesti seistiin. Ennen peliä kuultiin melkoisen mahtipontinen seuralaulu.
Vierasjoukkueellakin oli oma kannattajaporukkansa paikalla. Teplicen pikkukaupungista saapunut kannattajaryhmä oli kooltaan noin parisenkymmentä fania. Ääntä heistä lähti melkoisen hyvin. Kannatuslauluja ja huutoja aloitti usein noin 40-vuotias nainen. Moista en ole koskaan maskuliinisissa urheilukatsomoissa nähnyt.
Peli eteni vauhdikkaasti ja sujui lähes täysin Viktorian hallinnassa. Tunnelma ei ollut Saksaan verrattuna ihan huippuluokkaa, mutta toki oma paikkani oli melko kaukana kannattajapäädystä. Kymmenen peliminuutin kohdalla kannattajapäädyssä oli jonkinlainen koreografia, josta en ymmärtänyt sanaakaan.
Viktoria latoi ensimmäisellä puoliajalla yhden maalin ja teki vielä toisella puoliajalla toisen. Teplicen kavennusmaali oli lähinnä kosmetiikkaa, sillä niin suvereenisti Viktoria hallitsi peliä. Kannattajapäädyssäkin alettiin virittäytymään mestaruusjuhliin savujen ja soihtujen voimin. Näytti siltä, että kun yksi sammui, syttyi heti perään uusi. Matsin lopussa soihtuja paloi sitten enemmän kuin yksi kerrallaan.
Tuomarin vihellettyä ottelun päättyneeksi stadionin portit avattiin ja kansa suuntasi kentälle juhlimaan mestaruutta. Pitch invasioneita en ole turhan usein nähnyt, mutta tuntui siltä, että mestaruusjuhlat eivät herättäneet sen suurempaa kiimaa kannattajissa, sillä Viktoria on voittanut mestaruuksia viime aikoina useaan otteeseen. Viime kaudella voitto lipesi kuitenkin Slavia Prahalle, joten Viktoria palasi mestariksi yhden kakkossijan jälkeen.
Mestaruusjuhlia en ehtinyt katsella sen enempää, koska oli pakko lähteä juna-asemalle. Matsikokemus oli kuitenkin upea ja toivottavasti Viktoria pelaa ensi kaudella taas illalla, jotta matsireissun voisi taas toteuttaa. On upeaa, että Regensburgista voi matkustaa parissa tunnissa toiseen maahan, jossa voi kokea erilaista kulttuuria ja kuulla vierasta kieltä.
Alpeilla käyminen on yksi upeimpia asioita, joita Baijerissa voi tehdä. Itse olen aiemmin käynyt Saksassa vuorilla vain Chiemseen lähellä sijaitsevalla Kampenwandilla, mutta kokemus oli niin hieno, että se oli pakko ottaa uusiksi. Regensburgista yhteydet ovat hieman kehnot, mutta kun kuulin Nooran ja Münchenissä vierailulla olevan Annan suunnitelmista suunnata Herzogstandille 80 kilometrin päähän Münchenistä, halusin liittyä seuraan. Deutsche Bahnin sivujen mukaan Regensburgista pääsisi kohteeseen reilussa kolmessa tunnissa, mutta ihan noin nopeasti ei matka taittunut...
Regensburgista Müncheniin kaikki meni vielä hyvin. Olin ostanut Bayern-ticketin valmiiksi kolmelle hengelle, joten hintaa koko päivän matkailulle tuli vain n. 12 euroa per matkustaja. Münchenistä lähti juna kohti Kochelia, josta matka jatkuisi bussilla lähemmäksi vuoria. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutoksia, sillä junan matka jäi Tutzingin asemalle, sillä raiteille oli tullut lehmiä. Juna ei ilmeisesti voinut jäädä seisomaan raiteille, koska muitakin junia kulkee tuon aseman kautta. Meidän piti siis keksiä lennosta suunnitelma B. Vaihtoehtoina oli mennä seuraavalla junalla Kocheliin ja liftata eteenpäin, tai jatkaa toisella junalla Garmisch-Partenkircheniin ja sieltä bussilla pienen koukkauksen kautta vuorille. Nopean harkinna jälkeen päädyimme varmempaan vaihtoehtoon, eli astuimme junaan kohti Garmischia.
Saavuimme lopulta perille reilut pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Herzogstandin vuorenhuippu sijaitsee Walchenseen lähellä. Järven ja vuorien yhdistelmä oli upea, varsinkin kun tämä alppijärven kirkas väri poikkeaa hieman kotimaamme tummista vesistä. Läheltä otetuista valokuvista sitä ei huomaa niin hyvin, jos vertaa korkeammalta otettuihin kuviin.
Vuoren huipulle päätimme mennä apostolin kyydin sijaan köysiratashissillä, koska aikaa oli rajallisesti holtittomien lehmien vuoksi. Hintaa tuolle nousulle ei tullut kuin 7 euroa yhteen suuntaan, joka on hyvin kohtuullinen hinta verrattuna esimerkiksi Zugspitzeen tai pari vuotta sitten vierailemaani Kampenwandiin, jossa menopaluu kustansi yli 20 euroa. Tarkoituksenamme oli käydä kaikilla lähimmillä huipuilla: Martinskopfilla, Herzogstandilla ja Heimgartenilla.
Kipuaminen ei ollut erityisen vaikeaa, mutta melkoisen raskasta. Onneksi lämpöä ei ollut +20 astetta enempää. Ensimmäiset kaksi huippua olivat selvästi suosituimpia ja niiden välinen matkakaan ei ollut kovin pitkä. Maisemat olivat tietenkin todella upeita ja turisteista suurin osa vaikutti olevan saksalaisia.
Viimeiselle huipulle Heimgarteniin nouseminen oli hieman haastavampaa. Vaellettavaa oli melko paljon ja maasto oli paikotellen melko vaikeakulkuista. Kipuaminen oli kuitenkin todella kaiken vaivannäön arvoista, sillä näkymä 1790 metrin korkeudesta oli vielä upeampi kuin kahdella aikaisemmalla. Tällä kukkulalla sai olla myös melko rauhassa ja sieltä sai hyvän näkymän pitkän matkan päähän. Sää alkoi muuttua epävakaammaksi ja vuorelta pystyi katselemaan kilometrien päässä jyrisevää ukkosmyrskyä. Toivoimme kesken raskaan kipuamisen pientä virkistävää sadekuuroa, mutta saimmekin sateen lisäksi myös rakeita niskaamme. Onneksi olimme tuossa vaiheessa ehtineet nauttia jo pidemmän hetken upeista maisemista ja rauhallisesta tunnelmasta hieman seesteisemmässä säässä, joten noin suuri säätilan vaihtelu tuntui lähinnä kotoisalta.
Valkoiset kuulat ovat taivaalta sataneita jättirakeita
Päätimme varata puolisentoista tuntia paluumatkalle takaisin bussipysäkille, josta viimeinen bussi Kocheliin lähtisi 19.02. Taitoimme matkaa melko ripeästi, mutta huomasimme silti, että kiire tulee. Loppumatkasta taitoimme osan jopa juosten, mutta alamäkijuoksu alkoi painaa jaloissa, olimmehan kuitenkin vaeltaneet jo useita kilometrejä. Virta alkoi loppua ja kello kävi vääjäämättä kohti seitsemää, joten taaskaan kaikki ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Emme ollet varmoja, miten matka jatkuisi vuoren juurelta kohti Müncheniä. Onneksemme huomasimme vielä yhden bussin menevän Garmischiin, joten siihen ehtisimme ainakin. Sieltä menisi vielä junia Müncheniin, joten pahimmalta katastrofilta vältyttiin. Noora päätti kuitenkin kokeneena liftaajana kokeilla onnea, jotta ehtisimme aikaisemmin Müncheniin. Lopulta yksi ystävällinen autoilija otti väsyneen, hikisen ja sateesta märän seurueemme kyytiin ja ehdimme juuri ja juuri aikaisepaan junaan Kochelissa. Siinä vaihessa oli todellinen voittajafiilis, kun kaikki kääntyi parhain päin. Loppumatkalla luotto Deutsche Bahniin oli karissut jo sen verran, ettemme uskaltaneet olla varmoja mistään, ennen kuin pääsimme lähemmäksi sivistystä Münchenin esikaupunkialueille.
