Udinen kaupunki sijaitsee Regensburgista vähän yli 500 kilometrin päässä. Olihan siinä ajamista, mutta toisaalta aurinkoisissa vuoristomaisemissa tuollaisen matkan taittaminen on huomattavasti miellyttävämpää kuin Suomen pimeän marraskuisen metsätaipaleen huristeleminen hirviä varoen. Olen opiskellut Joensuussa ja kotikulmiltani Lahen seudulta tuli ajettua reilut 300 kilometriä usein vastaavissa olosuhteissa takaisin susirajalle.
Reissuun lähettiin Regensburgista aamusta ja ensimmäisenä välietappina meillä oli Berchtesgaden ja Königssee. Tuolle upealle alppijärvelle on ollut tarkoitus mennä jo moneen kertaan, mutta julkiset yhteydet tuonne ovat melko surkeat. Nyt kun paikka sattui olemaan matkan varrella, niin päätettiin tehdä ensimmäinen välietappi pieneen alppikylään. Noin kahden ja puolen tunnin matkan jälkeen alkoi nälkä tehdä tuloaan, joten poikkesimme ensiksi Berchtesgadenissa syömässä. Itse otin Knödelit, kun taas Kathrin söi salaatin. Ruokailtuamme jatkoimme kohti Königsseetä. Paikka oli oikein hieno, mutta verrattuna loppusyksystä vierailemaamme Heiterwangiin, on Königssee suurempi turistimagneetti. Aikaa meillä oli pieneen kävelylenkkiin alppijärven maastossa, kunnes piti jatkaa matkaa.
Königsseeltä ajoimme kohti Roßfeldin alppitietä. Tästä yli 1600 metrin korkeudessa, Saksan ja Itävallan rajalla kiermutelevasta tiestä löysin sattumalta tietoa Google Mapsin kautta ja käyttäjien lisäämät kuvat tekivät heti vaikutuksen. Tien läpi ajaminen maksaa henkilöautoa kohden 8 euroa ja maisemat olivat kyllä jokaisen lantin arvoiset. Jyrkän nousun jälkeen olimmekin nopeasti hyvin korkealla ja aurinkoisen iltapäivän aurinko heijasteli valtavilta lumihangilta upeasti. Onneksi vuokra-autoksi saamamme Fordin Cmax jaksoi nousut hyvin. Pysähdyspaikkoja löytyi tien varrelta paljon ja näin turistikauden ulkopuolella saimme ajella tietä suhteellisen rauhassa. Kuvat puhukoon puolestaan.
Alppimaisemien jälkeen matka jatkui kohti Udinea. Itävallan läpi ajaminen sujui mukavasti vuoristomaisemia ihaillessa ja pieni stoppi tehtiin lähellä Italian rajaa, sillä polttoaine maksaa Itävallassa huomattavasti vähemmän, kuin Italiassa. Bensa-asemia kannattaa etsiä moottoriteiden ulkopuolelta, sillä moottoriteiden varrella hinnat ovat huomattavasti kalliimmat. Udineen saavuttiin lopulta noin 20.00. Vähän aikaa hotellilla lepäiltyämme suuntasimme kohti Udinen keskustaa muutamalle oluelle. Perjantai-iltana kansaa olikin melkoisen paljon liikkeellä ja paikat alkoivat vasta täyttyä kunnolla, kun me jo puolen yön aikoihin palasimme takaisin hotellille.
Lauantaisen matsipäivän päätimme viettää kokonaan Udinessa. Ratkaisu oli oikein hyvä, sillä vaikka Udinesta ei tavallisesti missään turistioppaissa mainita, niin tässä reilun 100 000 asukkaan kaupungissa riitti mukavasti nähtävää. Kipusimme kaupungin keskustan lähettyvillä sijaitsevalle linnoitukselle, josta näki kaupungin ja taustalla siintävät vuoret oikein hyvin. Linnoitukselta laskeuduimme keskustaan, jonka hienoilla aukioilla on tyylikkäitä vanhoja rakennuksia.
Kaupunkikierroksen jälkeen alkoi pikku hiljaa virittäytyminen illan otteluun. Udineen oli saapunut noin 600 suomalaista ja sinivalkoiset värit näkyivät katukuvassa mukavasti. Piazzoille olut ja muut juomat virtasivat railakkaasti suomalaisten toimesta, mutta mitään häiriöitä tai ongelmia en nähnyt koko päivänä. Eräässä kahvilassa tarjoiltiin jostain syystä saksalaisen Kaufbeurenin kaupungin olutta, vaikkei kyseessä todellakaan ole mikään kansainvälinen suurpanimo.
Matsilippujen noutaminen sujui helposti Hotel Ramandolosta, jossa palloliiton työntekijöitä oli jakamassa ennakkoon maksettuja lippuja. Stadionille puolestaan oli järjestetty maksuton bussikuljetus, sillä matkaa Stadion Friulille on reilut kolme kilometriä keskustasta. Bussilla saavuimme stadionille reilut puoli tuntia ennen matsin alkua ja Suomen kannattajia oli saapunut paikalle jo ajoissa hakemaan tunnelmaa kuin Keski-Euroopassa konsanaan. Stadionilla myytiin olutta siedettävään 5 euron hintaan ja katsomossakin sai juoda. Rajatussa vieraskatsomossa järjestelyt sujuivat mutkattomasti ja Birra Moretti oli ihan juomiskelpoista olutta.
Italian maajoukkueella ei ole viime aikoina mennyt kovinkaan vahvasti ja kesän MM-kilpailut jäivät maalta väliin. Illan ottelu näkyi katukuvassa vain suomalaisten fanien toimesta, mutta yleisöä reilut 25 000 katsojaa vetävälle Friulin stadionille oli saapunut 24 000. Jonkinlainen tifo nähtiin italialaisten toimesta ennen ottelua, mutta mitään organisoitua kannustusta ei kotijoukkueen puolelta nähty. Välillä koko katsomo lähti joihinkin huutoihin, mutta pääosin tunnelmasta vastasivat suomalaiset. Kentällä Italia kuitenkin vei ottelun lukemin 2-0. Isännät olivat koko ajan askeleen edellä, eikä Suomi pystynyt tällä kertaa haastamaan nuorennusleikkauksen kokenutta Italiaa. Matsissa oli kuitenkin mukavaa ja järjestelyt toimivat koko päivän erinomaisesti. Tämä on minusta suurta urheilukulttuuria, että Suomesta asti tullaan katsomaan sankoin joukoin omaa jalkapallomaajoukkuetta, vaikka menestys on ollut aina vaatimatonta. Urheilun seuraajana hartain toiveeni olisi jonain päivänä nähdä Suomi jalkapallon miesten arvokisoissa, sen ovat kaikki kotimaisen jalkapallon eteen vaivaa nähneet ja unelmiinsa uskovat fanit todellakin ansainneet!
Sunnuntaina Italian kierros jatkui kohti Venetsiaa. Emme ole kumpikaan koskaan suunnitelleet käyvämme tuossa turistirysässä, mutta nyt kun kaupunki sattui sijaitsemaan melko lähellä pelipaikkoja, niin päätimme, että kyllä kerran elämässä pitää Venetsia nähdä. Varsinkin kun kaupunki on ottamassa toukokuusta lähtien pääsymaksun turisteille ja näin maaliskuun loppupuolella oltiin kuumimman turistikauden ulkopuolella. Udinesta ajelimme vajaat pari tuntia kohti Venetsiaa. Auton jätimme muutaman kilometrin päähän Venetsiasta parkkialueelle, jossa pysäköinti maksoi päivältä 4,5 euroa. Tuolta parkkialueelta pääsi hyvin bussilla Venetsiaan asti kolmella eurolla suuntaansa, joten säästöä keskustan läheiseen parkkihalliin verrattuna tuli roimasti.
Tulimme Venetsiaan matalin odotuksin, mutta kaupunki onnistui yllättämään positiivisesti. Kaupungin päänähtävyyttä, eli Pyhän Markuksen toria ja Rialton siltaa lukuunottamatta Venetsian kaduilla pystyi hengittämään rauhassa ilman rajuimpia turistilaumoja. Välillä pääkatujen ulkopuolelta löytyi todella hienoja pieniä kujia, jotka muodostuivat Venetsian vierailun kohokohdiksi. Yhdeltä tällaiselta kujalta löysimme myös sopuhintaisen Pizzerian. Kaiken lisäksi sää oli täydellinen +24 astetta ja aurinkoista emmekä saaneet niskaamme pulunpaskaa, joten Venetsiassa käynti suorastaan hipoi täydellisyyttä.
Venetsiassa kylliksi kierreltyämme matkamme jatkui kohti Veronaa. Välttelimme maksullisia moottoriteitä ja ihailimme hienoja italialaisia maalaismaisemia. Matkan varrella satuimme ajamaan hienon Montagnanan kylän kautta, jossa sijaitsi hieno keskiaikainen kaupunginmuuri.
Veronaan saavuimme illalla. Hostellilla lepäiltyämme lähdimme kiertelemään keskustaa. Hirveän paljoa ei jaksanut pyöriä kylillä, mutta pientä iltapalaa löysimme mukavasta Cappa Cafesta melko läheltä jokea. Pizzassani oli mukana hevosen lihaa, mikä on ilmeisesti tyypilistä Veronassa.
Seuraavana aamuna heräilimme suhteellisen aikaisin, jotta ehtisimme nähdä Veronaa päivänvalossa ja jatkaa matkaamme kohti Etelä-Tirolin vuoristoteitä. Veronasta löytyy vanhaa amfiteatteria ja linnoitusta. Nämä miellyttivät meitä tämän kaupungin nähtävyyksistä eniten, sillä kaupungin pääaukio oli melkoinen turistirysä ja ytimen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Romeon ja Julian talot eivät olleet erityisen vakuuttavia.
Veronan kierroksen jälkeen suuntasimme kohti lähistöllä sijaitsevaa Gardajärveä. Tuo järvi suosittu erityisesti saksalaisten turistien keskuudessa ja vastaan tulevista autoista ainakin joka toinen tuntui olevan Saksan kilvissä. Järvi ja sitä reunustavat vuoret loivat hienon maiseman, joten järven viereistä maisemareittiä oli hieno ajella, vaikka pieni sumu esti jonkin verran näkyvyyttä.
Gardajärveltä matkamme jatkui vuoristoteitä ajellen kohti Trenton kaupunkia, jossa pidimme ruokatauon. Trentosta löytyy hieno pääaukio ja jopa ainakin yksi ravintola, josta sai ennen siestaa ruokaa. Pienen tankkauksen jälkeen aloimme kivuta kohti korkeampia vuorenhuippuja.
Trentosta ajaneet suorinta tietä kotiin, vaan matkasimme upeita maisemareittejä pitkin kohti Itävallan rajaa. Ensimmäinen etappimme oli Gampenjochin vuoristotie, joka kävi korkeimmillaan vajaassa 1300 metrissä. Erityisen hienoja maisemat olivat vuoren rinnettä kohti Meranin kylää lasketellessa. Tässä vaiheessa tiekyltteihin alkoi ilmestyä saksankielistä tekstiä, sillä mitä lähemmäksi Itävallan rajaa tullaan, sitä useampi puhuu saksaa äidinkielenään.
Gampenjochilta matkamme jatkui Meranin läpi seuraavalle vuoristotielle, eli Jaufenpassille. Tällä reitillä käytiin jo yli kahden kilometrin korkeudessa ja tämän todella huomasi myös sääolojen muutoksessa. Yli 1500 metrin korkeudessa lämpötila laski nollan tuntumaan ja pientä lumisadettakin oli havaittavissa. Jaufenpassin huipulla olikin täysi talvi ja vuoren rinnettä lasketellessa ajauduimme kunnon lumipyryyn. Kitkarenkailla varustettu Ford pysyi tiellä, kun ajeli kieli keskellä suuta, mutta tuntui todella kummalliselta päätyä talven keskelle vuoristotielle, kun vielä hetkeä aikaisemmin olimme paistatelleet lähes hellelukemissa Venetsiassa ja Veronassakin. Illan pimetessä jouduimme vielä toiseen lumipyryyn Seefeldin talviurheilukeskuksen lähettyvillä. Näin suomalaiselle ei tuollaisissa olosuhteissa ajaminen ollut mitenkään erikoista, mutta lähinnä tuo kontrasti aiempaan tuntui todella kummalliselta. Saksan puolella otin moottoriteillä menetettyä aikaa takaisin ja saavuimme puolen yön maissa takaisin Regensburgiin. Kevätreissumme oli todella onnistunut ja sitä osaa kyllä arvostaa taas enemmän, että asuu niin keskellä Eurooppaa kuin vain voi!
