Seikkailu vuorilla

Alpeilla käyminen on yksi upeimpia asioita, joita Baijerissa voi tehdä. Itse olen aiemmin käynyt Saksassa vuorilla vain Chiemseen lähellä sijaitsevalla Kampenwandilla, mutta kokemus oli niin hieno, että se oli pakko ottaa uusiksi. Regensburgista yhteydet ovat hieman kehnot, mutta kun kuulin Nooran ja Münchenissä vierailulla olevan Annan suunnitelmista suunnata Herzogstandille 80 kilometrin päähän Münchenistä, halusin liittyä seuraan. Deutsche Bahnin sivujen mukaan Regensburgista pääsisi kohteeseen reilussa kolmessa tunnissa, mutta ihan noin nopeasti ei matka taittunut...

Regensburgista Müncheniin kaikki meni vielä hyvin. Olin ostanut Bayern-ticketin valmiiksi kolmelle hengelle, joten hintaa koko päivän matkailulle tuli vain n. 12 euroa per matkustaja. Münchenistä lähti juna kohti Kochelia, josta matka jatkuisi bussilla lähemmäksi vuoria. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutoksia, sillä junan matka jäi Tutzingin asemalle, sillä raiteille oli tullut lehmiä. Juna ei ilmeisesti voinut jäädä seisomaan raiteille, koska muitakin junia kulkee tuon aseman kautta. Meidän piti siis keksiä lennosta suunnitelma B. Vaihtoehtoina oli mennä seuraavalla junalla Kocheliin ja liftata eteenpäin, tai jatkaa toisella junalla Garmisch-Partenkircheniin ja sieltä bussilla pienen koukkauksen kautta vuorille. Nopean harkinna jälkeen päädyimme varmempaan vaihtoehtoon, eli astuimme junaan kohti Garmischia.

Saavuimme lopulta perille reilut pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Herzogstandin vuorenhuippu sijaitsee Walchenseen lähellä. Järven ja vuorien yhdistelmä oli upea, varsinkin kun tämä alppijärven kirkas väri poikkeaa hieman kotimaamme tummista vesistä. Läheltä otetuista valokuvista sitä ei huomaa niin hyvin, jos vertaa korkeammalta otettuihin kuviin.

Vuoren huipulle päätimme mennä apostolin kyydin sijaan köysiratashissillä, koska aikaa oli rajallisesti holtittomien lehmien vuoksi. Hintaa tuolle nousulle ei tullut kuin 7 euroa yhteen suuntaan, joka on hyvin kohtuullinen hinta verrattuna esimerkiksi Zugspitzeen tai pari vuotta sitten vierailemaani Kampenwandiin, jossa menopaluu kustansi yli 20 euroa. Tarkoituksenamme oli käydä kaikilla lähimmillä huipuilla: Martinskopfilla, Herzogstandilla ja Heimgartenilla.

Kipuaminen ei ollut erityisen vaikeaa, mutta melkoisen raskasta. Onneksi lämpöä ei ollut +20 astetta enempää. Ensimmäiset kaksi huippua olivat selvästi suosituimpia ja niiden välinen matkakaan ei ollut kovin pitkä. Maisemat olivat tietenkin todella upeita ja turisteista suurin osa vaikutti olevan saksalaisia.

Viimeiselle huipulle Heimgarteniin nouseminen oli hieman haastavampaa. Vaellettavaa oli melko paljon ja maasto oli paikotellen melko vaikeakulkuista. Kipuaminen oli kuitenkin todella kaiken vaivannäön arvoista, sillä näkymä 1790 metrin korkeudesta oli vielä upeampi kuin kahdella aikaisemmalla. Tällä kukkulalla sai olla myös melko rauhassa ja sieltä sai hyvän näkymän pitkän matkan päähän. Sää alkoi muuttua epävakaammaksi ja vuorelta pystyi katselemaan kilometrien päässä jyrisevää ukkosmyrskyä. Toivoimme kesken raskaan kipuamisen pientä virkistävää sadekuuroa, mutta saimmekin sateen lisäksi myös rakeita niskaamme. Onneksi olimme tuossa vaiheessa ehtineet nauttia jo pidemmän hetken upeista maisemista ja rauhallisesta tunnelmasta hieman seesteisemmässä säässä, joten noin suuri säätilan vaihtelu tuntui lähinnä kotoisalta.

Valkoiset kuulat ovat taivaalta sataneita jättirakeita

Päätimme varata puolisentoista tuntia paluumatkalle takaisin bussipysäkille, josta viimeinen bussi Kocheliin lähtisi 19.02. Taitoimme matkaa melko ripeästi, mutta huomasimme silti, että kiire tulee. Loppumatkasta taitoimme osan jopa juosten, mutta alamäkijuoksu alkoi painaa jaloissa, olimmehan kuitenkin vaeltaneet jo useita kilometrejä. Virta alkoi loppua ja kello kävi vääjäämättä kohti seitsemää, joten taaskaan kaikki ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Emme ollet varmoja, miten matka jatkuisi vuoren juurelta kohti Müncheniä. Onneksemme huomasimme vielä yhden bussin menevän Garmischiin, joten siihen ehtisimme ainakin. Sieltä menisi vielä junia Müncheniin, joten pahimmalta katastrofilta vältyttiin. Noora päätti kuitenkin kokeneena liftaajana kokeilla onnea, jotta ehtisimme aikaisemmin Müncheniin. Lopulta yksi ystävällinen autoilija otti väsyneen, hikisen ja sateesta märän seurueemme kyytiin ja ehdimme juuri ja juuri aikaisepaan junaan Kochelissa. Siinä vaihessa oli todellinen voittajafiilis, kun kaikki kääntyi parhain päin. Loppumatkalla luotto Deutsche Bahniin oli karissut jo sen verran, ettemme uskaltaneet olla varmoja mistään, ennen kuin pääsimme lähemmäksi sivistystä Münchenin esikaupunkialueille.